Minulla on takana vaikea suhde uskontoihin ja uskonnollisuuteen. Ei mistään erityisestä syystä – taustani ei ole minkään uskovaisia alistavat lahkon parista enkä ole kokenut painostusta uskoa mihinkään. Keksin vaikeuteni ihan itse. Muistan päiväkodissa saaneeni seimikuvaelmasta Marian roolin, siis mahtavan ison roolin, ja hävenneeni kertoa siitä kotona, koska pelkäsin kirkkoon kuulumattomien vanhempieni jotenkin suuttuvan tästä. Eivät suuttuneet.
Minusta kasvoi vakaumuksellinen ateisti. Inhoan edelleen uskonnon pakkosyöttämistä, eikä minusta sen paikka ole lasten elämässä. Olen kuitenkin oppinut arvostamaan uskonnollisia maailmankatsomuksia siinä missä ei-uskonnollisiakin, enkä enää ahdistu uskonnon kohtaamisesta arkipäivässä. Iso osa tätä matkaa on tullut tehtyä larppien kautta, ja siitä kerron tässä tekstissä.
Joutuessani uskonnonharjoittamisen keskelle olin ennen sekä vihainen että ahdistunut. Välillä suomalaiseen yhteiskuntaan kaikkialle tunkeutunut (tapa)uskovaisuus aiheutti todella vaikeita hetkiä.
Kun aloitin larppaamisen, en ollut kiinnostunut uskontoteemojen pelaamisesta. Se tuntui epämielenkiintoiselta ja ehkä siltäkin, että se olisi voinut ahdistaa siinä missä oikean maailman uskonnonharjoittaminenkin. Suhteellisen tuoreena larppaajana päädyin vuonna kerran varapelaajaksi 1600-luvulle, ja vasta viime hetkellä tajusin, että peli alkaa kristillisillä kirkonmenoilla. Rukoukset tai virret vielä menettelivät, sillä niissä osallistuja on lopultakin aika passiivinen, mutta sitten lausuttiin uskontunnustus. Tunsin samaa ahdistusta kuin olen oikeassa elämässä kokenut kun muut ympärilläni lausunut uskontunnustusta, vaikka miten yritin ajatella, että nyt olemme fiktiossa, hahmoni on uskossa ja tämä on hänelle arkea ja niin edelleen. Harkitsin istuvani alas nyrkki otsassa, mutta en kehdannut. Tämä jumalanpalvelus on yksi epämiellyttävimpiä larppikokemuksiani. Se oli objektiivisesti hieno kohtaus, mutta se vain ei sopinut minulle pelaajana.
Tämä kaikki taustana on hauskaa, miten paljon olen viime vuosina saanut irti uskonnon pelaamisesta eri peleissä.
Olin toisinaan pelannut fantasiamaailmoissa uskontoon liittyviä aiheita ja osallistunut suoranaiseen uskonnonharjoittamiseenkin, mutta se ei tuonut tyypillisesti kristinuskoon liittyviä ahdistuksen tunteita pinnalle – luulen sen johtuvan siitä, ettei kristillisessä Suomessa kasvaneelle pelien uskonnot eivät tuntuneet lainkaan niin uskonnolta kuin abrahamilaiset kirjauskonnot. Ensimmäinen (relevantisti) kristillinen hahmoni opetti minulle paljon. En muista puhuttiinko hahmokuvauksessa edes uskonnosta, mutta jotenkin tuntui luontevalta tuoda 1940-luvulla toivottomuudesta ja näköalattomuudesta kärsivän hahmon maailmankuvaan uskonnollisuutta. Juttelin Raamattua paremmin tuntevan kaverini kanssa, mistä ehkä löytyisi innoitusta, ja selailin erinäisiä kohtia. Valitsin Saarnaajan kirjasta muutaman synkän jakeen hahmon mielenmaiseman ytimeksi. Ei pelissä paljon puhuttu uskonnosta – vähän tuli sellainen olo, etteivät ne vastapelaajat, joiden kanssa satuin uskontoon viittaamaan, olleet kiinnostuneita sellaisesta pelaamisesta – mutta Saarnaajan synkkä uskonnollisuus oli hahmoni pohjavireenä. Peli antoi paljon monellakin tapaa, ja muun muassa sai minut tajuamaan, että voin nauttia siitä, että pelaan kristillistä hahmoa, jos saan pelata sellaista omilla ehdoillani. Päätin jatkossa aktiivisesti etsiä uskontoteemoja pelattavakseni.
Puolta vuotta myöhemmin lauloin ensi kertaa elämässäni vapaaehtoisesti virttä, joka ei ollut Suvivirsi eikä Enkeli taivaan. Seisoimme katsomassa teloitusta, olennaista ei ollut se, että se oli virsi, kappale vain sopi tilanteeseen kipeän hyvin, ja nykyaikaa kristillisemmässä yhteiskunnassa kasvaneille hahmoillemme se sopi ilman sen syvempää ajatusta jumalasta.
Vaikka pitkälti suhde uskontoon tarkoittaa minulle suomalaiselle suhdetta kristinuskoon, eräs isoimmista ja opettavaisimmista kokemuksistani uskonnon pelaamisesta ei liity siihen. Kun hain Odysseus-scifipeliin, tuntui mielenkiintoisia teemoja olevan loputtoman paljon ja oli vaikea valita, mitä toivoo. Valitsin yhdeksi ensisijaisista toiveista uskonnon, ja sain hahmokseni (peliin luodun fiktiivisen uskonnon) papin. Hirvitti – ei siksi että olisi ahdistanut uskonto, vaan koska se tarkoitti hahmoni olevan eräänlainen johtaja ja vieläpä ammattiesiintyjä.
Olen osittain tyytyväinen ja osittain tuskastuttavan epätyytyväinen siihen, miten uskonnon pelaaminen ulospäin sujui, mutta en kerro käytännöstä, vaan omista prosesseistani.
Sain luoda uskonnonharjoittamisen käytännöt käytännössä täysin itse. En ole koskaan harrastanut minkäänlaista meditaatiota, mutta hartauksista tuli yhdistelmä jonkinlaista improvisoitua mindfullness-harjoitusta ja papin pitämää puhetta (”saarna” ei kuvaa sitä, miten höpötin vapaamuotoisesti). Käytin hieman vastaavaa rutiinia yksinrukouksissa – aina toisinaan tuntui luontevalta käydä pelaamassa ihan vain itsekseen se, miten pappihahmoni hiljentyy rukoukseen ilman esittämistä tai interaktiota muiden kanssa. Offgame ne olivat hyviä hetkiä vähän hengähtää ja miettiä, mihin suuntaan jatkaisi pelaamista. Tykästyin näihin rauhan hetkiin, ja ylipäänsä pelin uskonto oli jotenkin juuri sopivan lähellä omaa, pientä mutta olemassaolevaa agnostis-ateistista kaipuuta hengellisyyden kokemiseen.
Peli oli kokonaisuutena vahva kokemus, ja siitä irti päästäminen kesti kauan. Mielessä laukkasi lukuisia ajatuksia, ei huvittanut nukkua, ei huvittanut keskittyä arkeen. Muutaman kerran rauhoituin samoin kuin larpissa hahmonani: asetuin yksinrukoukseen, hiljennyin yhtä täydesti kuin pelissä pappina. Tuossa pelin uskonnossa kiitettiin iltaisin kaikesta päivän aikana koetusta, ja niinpä kiitin minäkin, ihan offgame-asioista. En muista pelin ajalta kaikkea, mutta muistelisin silloin aina nukkumaankäydessäni käyneeni jonkinlaisen ifgame-tsekkauksen, ajatuksia jostain hahmon ja pelaajan kokemien hyvien hetkien väliltä.
Odysseuksen jälkeen janosin lisää uskonnollisten teemojen pelaamista, ja olin onnellinen päästessäni varasijalta pelaamaan Ennen vedenpaisumusta -peliin kristilliseen yhteisöön vain pari kuukautta myöhemmin. Tiesin kasvaneeni vuosien mittaan sietämään kristillisyyttä, olin menossa peliin vapaaehtoisesti ja nyt jo kokeneempana larppaajana kuin vaikka silloin 2016 pelatussa jumalanpalveluksessa, olin silti vähän huolissani, että entä jos pelin hartaushetket ahdistavat. Entä jos joudun jäämään niistä pois kun en pelaajana viihdy – hartauksia oli luostarimaisen yhteisön 40 pelitunnin aikana yli 10.
Pelaajatapaamisessa harjoiteltiin pelin virsiä, kuten loogista oli. Se tuntui pahalta, pakenin huoneesta, yritin näyttää siltä että joku soittaa minulle tai ainakin on joku muu tärkeä asia sattumalta just samaan aikaan menossa. En osannut olla osa ryhmää, joka on kokoontunut yhteen laulamaan virsiä lauantai-illan ratoksi.
Itse pelin aikana en hetkeäkään ollut ahdistunut tai huolissani mistään uskontoon liittyvästä. Larpin taika teki yhtäkkiä luontevaa niin virsien laulamisesta, yhdessä ääneen luetuista rukouksista kuin muistakin hartauksien osista. En osaa selittää miksi muutos tapahtui juuri pelaajatapaamisen ja heti larpin aluksi pelatun hartauden välillä, en todellakaan osaa. Larpin taika.
Itkin pelin aikana paljon ja monesti nimenomaan hartaushetkien aikana. Hahmoni kontaktit tulivat jälkikäteen kysymään, mikä hahmollani oli hätänä, miksi itkin, mutta en osannut selittää suurinta osaa liikutuksestani. Aina en itkenyt näkyviin kyyneliin saakka, mutta joka kerran aina toistuvan ja yhä tutummaksi käyvän Herra kädelläsi -virren ristiinnaulitsemisesta kertova säkeistö nosti palan kurkkuuni. Olin jo aiemminkin pitänyt pääsiäiskertomuksen anteeksiannon ja heikkouden teemoista, ja nyt ne tuntuivat vielä läheisemmältä kuin aikaisemmin.
Pelissä tuli myös selattua Raamattua. Tuntui, että kaikki tekstit, jotka sattuivat silmiin avatessa sen satunnaisesta kohdasta, kertoivat juuri sen hetkisestä tilanteesta joko oman hahmoni tai koko yhteisön kannalta. En selannut Raamattua, koska olisi puuttunut parempaa tekemistä tai vain suorittaakseni omaa osaani hartaushetkien järjestelyistä, vaan koska se toi paljon ajateltavaa, päänsisäistä peliä.
Hartaushetkien kahden virren ohella muutamaan otteeseen laulettiin vapaamuotoisemmin. Rakastan yhteislaulua, ja nautin näistä hetkistä kovasti. En tuntenut juurikaan kappaleita joita laulettiin: ilmeisesti ne ovat riparikaanonin kappaleita ja sitä kautta tuttuja monelle. Tunsin vain Tuu mun vaimoksein (joka on jo muutaman vuoden ollut guilty pleasure -suosikeitani, sillä se vaan on niin iloinen!) ja Tuulien teitä. Ensin mainitun aikana itkin silmät päästäni. Toista lauloin mukana onnellisena – vaikka olen inhonnut kappaletta niin nuoresta, etten edes alkujaan tajunnut sitä uskonnolliseksi kappaleeksi.
Kirjoitin tämän tekstin alunperin itselleni, omia ajatuksia järjestääkseni. Tajusin vasta kirjoittaessani, että kokemukseni muistuttaa monilta osin uskoontuloa. Luulen mekanismien olevan ihan samoja – mutta en tullut uskoon. Kun palasin pelissä eniten koskettaneiden raamatunkohtien äärelle pelin jälkeen, en tuntenut enää samaa vahvaa merkityksellisyydentuntua kuin pelissä. Otin kuitenkin mukaan pelistä paljon: lopultakin syvästi arvostavan suhtautumisen kristityihin. Ennen peliä siedin kristinuskoa, nyt pystyin viimein todella hyväksymään sen. Vihaan yhä uskonnon pakkosyöttämistä valtion tai koulun toimesta, ja vihaan fundamentalisteja ja kaikkia jotka yrittävät käännyttää toisia. Mutta elettyäni melkein kaksi päivää syvästi kristityn nahoissa, näen sen maailmankuvan viimein samanarvoisena kuin omani.
Hahmoni, jonka varapelaajaksi tulin, muistutti minua melkein pelottavankin paljon. Ainoa ero oli, että hänen, ateistiperheen kasvatin, pohdinnat maailmasta ja elämän tarkoituksesta olivat vieneet hänet kristinuskon äärelle, toisin kuin minun. Vaikka tunsin kristittyjä, jotka olivat laillani yliopistokoulutettuja tai muuten syvästi sivistyneitä, olin ihmetellyt miten he saivat ”ristiriitaisen” maailmankuvansa pidetyksi kasassa, ja mikseivät he luovu ”epäloogisista” osista siinä (eli kristinuskosta). Nyt kävin hahmoni kautta läpi ajatuksenkulut, jotka voivat johtaa vahvasti tieteellisen maailmankuvan omaavan uskovaiseksi, eikä se polku tuntunut enää omituiselta tai väheksyttävältä.
Vuosi Odysseuksen jälkeen olin ensimmäistä kertaa vuosiin kirkossa oikeasti. Lähipiirissäni on ollut viime vuosina vain vähän perhejuhlia, joita perinteisesti pidettäisiin kirkossa. Nyt olin ensimmäistä kertaa moneen vuoteen, hautajaisissa. Tämä melko kaukaisen sukulaisen poismeno repi auki arpia aiemmin kokemastani läheisen menettämisestä – se taitaa olla aika tavallista, että kuoleman kohtaaminen saa ajattelemaan muita aiemmin koettuja vastaavia tilanteita.
Kipeistä tunteista huolimatta osasin nyt arvostaa syvästi tilaisuutta päästä osaksi ihmisen elämän päättävää rituaalia. Sekin on ehkä osittain larpeista opittua, ehkä osittain yleistä aikuistumista. Hautajaiset ovat meille jälkeenjääneille, ja on kaunis ajatus kokoontua yhteen näyttämään se, että kuollut on jättänyt meihin eläessään jäljen.
Vaikka menin niihin hautajaisiin vapaaehtoisesti ja mieli avoimena, niin olihan se vaikeaa. Tiesin, miltä tuntuu menettää läheinen. Oli kauheaa nähdä, miten vaikeaa leskellä ja heidän lapsillaan oli. Mutta vaikeaa ei ollut olla kristinuskon ympäröimänä. Pappi luki suosikkikohtani Raamatusta: Saarnaajan kirjan Kaikella on aikansa -listan, ja huomasin löytäväni lohtua muistakin aiemmin vierastamistani asioista. Vaikka en usko enkä edes kaipaa uskoa siihen, että olisi mitään toista mahdollisuutta tavata edesmenneitä, niin kristinuskon sanat puhua kuolemasta tuntuivat sopivilta saattaa ihminen viimeiselle matkalleen.
Kävin mielessäni läpi paljon ajatuksia. Ajattelin edesmennyttä ja hänen läsnäolevia läheisiään, ajattelin läheiseni kuolemaa ja hänen hautajaisiaan ja muitakin hautajaisia joissa olen ollut. Ja ajattelin larppeja.
Kadehdin pappia, joka puhui juuri niin kuin papin kuuluu puhua (eli minusta paremmin kuin mihin Odysseuksessa pystyin).
Kadehdin pappia, joka pystyi puhumaan kuolemasta itkemättä (sillä minun Odysseuksella pitämäni muistopuhe oli itkuinen ja sekava).
Ajattelin sitä, miltä tuntui laulaa virsiä Ennen vedenpaisumusta -pelissä.
Ja rauhoittelin itseäni samoin kuin pappina Odysseuksella. Läheiseni hautajaisissa vuosia sitten itkin vapaasti, niin saa tehdä, mutta tällä kertaa kun olin saattoväen reunamilta, se ei tuntunut sopivalta. Keskityin hengittämään, keskityin siihen missä olin, karkotin kyyneleet samoin kuin Odysseuksella olin karkottanut ahdistuksen tai levottomuuden.
Larppien myötä olin oppinut arvostamaan hautajaisia rituaalina. Kun sanoin juhlan olleen kaunis, tarkoitan sitä.
